perjantai 24. maaliskuuta 2017

Somen vanki

Some = Sosiaalinen media


Jäin tässä pohtimaan aikaa ennen kuin hankin itselleni älypuhelimen. Pärjäsin perinteisellä näppispuhelimella oikein mainiosti. Minulle riitti, että puhelimella sai lähetettyä tekstareita ja soitettua. Eihän silloin vielä puhelimissa paljoa muuta ollutkaan. Olinkin aika haka naputtamaan viestejä joista sain välillä kuullakkin että ”taasko sä naputat”. Tästä kaikki varmasti sai alkunsa, silloin ei tullu kuitenkaan puhelimen ääressä roikuttua monen montaa tuntia. Hetkiä vain. Kamera oli huono mutta en silloin välittänyt siitä.

Vanha puhelimeni sanoi sopimuksensa irti. Oli pakko hankkia uusi puhelin. Silloin päätin siirtyä itsekkin älyaikaan. Pahin aalto oli sopivasti mennyt jo ohitse niin pystyin hyvillä mielillä siirtymään ettei tarvinnut mennä massan mukana. Välillä ollut kausia kun pidän kiinni siitä mitä itse haluan mutta myös niitä että on helpompi olla kuin muut ja piiloutua massaan. Kasvamista ihmisenä.  

 
Tykästyin uuteen puhelimeen todella paljon. Alkuunhan se oli outoa näpyttää näyttöä kun ei ollut fyysistä näppäimistöä. Äkkiä siihen tottui. Oli hauska huomata kuinka pienet taaperot selaili puhelinta paremmin kuin jopa aikuiset. Heille se oli niin luontevaa ja helppoa.

Ajattelin myös että ”vaihdan puhelimen sitten kun tunnen itseni yksinäiseksi”. Että puhelin helpottaisi yksinäisyyden tunnetta? Noh voihan sen niinkin ajatella. Varmaan enemmän se, että kaverit siirtyivät käyttämään Facebook Messengeriä sekä Whatsappia niin olihan se vähän vanhan aikaista laittaa tekstaria. Kukin tavallaan. Mutta niinhän siinä kävi että tipahdin siihen massan vietäväksi.


Lopulta se suurin käänne oli kun muutin puolisoni kanssa toiselle paikkakunnalle, tänne Turkuun jossa edelleenkin asumme (yksi parhaimmista päätöksistä ellen sanoisi!). Puolison serkku perheineen asusteli täällä ja saimme heiltä paljon tukea uuden elämäntilanteen edessä. Mutta kieltämättä ensimmäistä kertaa tuntui että on todellakin yksin kaiken uuden kanssa. Olihan minulla puolisoni mutta sukulaiset, kaverit ja ystävät jäivät Lahteen. Silloin takerruin ensimmäistä kertaa puhelimeen kiinni ja pidin yhteyttä paljon. Se helpotti sitä kaipuuta ja muutoksen tuskaani.

Vaikka nyt on saanut jo ihania ystäviä ja kavereita niin silti sitä edelleen roikkuu liikaakin puhelimessa. Pitää selata Facebookia ja Instagramia. Pitää päivittää, pitää olla somessa, pitää olla olemassa. Olla olemassa? Ihan kuin se, että päivittää someen jokaisen liikkeen ja tapahtuman niin tarkoittaa että on olemassa. Miten ennen pärjättiin ilman tätä jatkuvaa ”ota kuva ota kuva ota kuva” -meininkiä. Noh, ennen oli asiat toisin. 

   
En ole yhtään sen parempi ihmisenä. Tykkään julkaista kuvia, kertoa missä mennää ja mitä tehdään. Kuvat tuovat itselle paljon muistoja. Ikuistettuja hetkiä. Tietysti vielä kun aloitin pitämään tätä blogia niin vaatii enemmän työtä että tulee julkaistua tekstejä ja kuvia. Eihän välttämättä kovin moni löytäisi lukemaan blogiani, jos en siitä mitään laittaisi someen. Some on kanava ja ylä itsensä ilmaisemiselle.

Siitä tulee niin hyvä mieli, kun joku huomaa. Joku reagoi. Joku kehuu. Siitä saa paljon virtaa. Se tuottaa inspiraatiota. Inspiraatiota tuottavat myös toisten mahtavat ja kauniit kuvat. On hienoa nähdä miten ihmisillä menee. Missä kaikki menevät. Mitä tekevät. Varsinkin treenijuttuihin tuntuu etten kyllästy koskaan. Aina on mageempia saavutuksia, treenivaatteita, kovempia tavoitteita. Se antaa motivaatiota itseä jatkamaan. Itseä olla mukana. Olla olemassa.

Kohtuus kaikessa. Haluan hetkiä elämässä, joissa voin olla ilman puhelinta. Voin olla? Ihan kuin tähän tarvittaisiin lupa. Tarvitsen tähän luvan itseltäni.


Haluan kulkea pitkin metsäpolkuja ja vain aistia miltä nyt tuntuu. Kuunnella lintujen laulua, ihastella luonnon kauneutta. Tutkailla ja kuulostella tulevaa kevättä. Haluan myös antaa itselleni luvan vain olla. Ilman sitä jatkuvaa someähkyä mikä painaa välillä päälle. Haluan myös antaa aikaa koiralleni. Että voimme yhdessä tehdä asioita, treenata tai vaan tallustaa metsässä ilman kiirettä. Tumppi rakastaa kun saa minulta täyden huomion. En halua metsässä ihmetellä mitä puhelimeen nyt pirahti. Kyllä kaiken ehtii katsoa myöhemminkin. Tottakai akuutit puhelut ovat eri asia. Mutta ei maailma kaadu siihen, kun ottaa hetken vain itselleen.

Samoja asioita haluan antaa myös puolisolleni. Sen, että olen läsnä. Kuuntelen kun hänellä on minulle kerrottavaa. En tuhlaa yhteistä hetkeä tuijottamalla puhelintani, jolloin puolet asioista menevät hienosti ohise. Haluan olla tässä ja nyt. Edes sen hetken. Pienen hetken.

Some on tärkeä juttu nykypäivänä. Mutta se ei saa olla liian tärkeä, ettei ole enää aikaa olla läsnä läheisten kanssa. Tai lähimmäisten. Jos lähimmäinen tarvitsee apua, oletko liian kiireinen auttaaksesi? Viekö some kuitenkin enemmän sinua, kuin haluaisitkaan?





Terkuin


Hanna ja Tumppi