maanantai 23. lokakuuta 2017

Ajatuksen virtaa

Kertoilen nyt kuluneiden hetkien kuulumisia. Kokoan tähän samaa myös muita ajatuksia, joita on nyt herännyt.

  • En oikein ole saanut kirjoittelusta kiinni. Välillä tulee kausia, kun innostuu kirjoittamaan ja toisinaan kausia kun homma vaan tökkii. Koitan silti ylläpitää hyväksi havaittua tapaa kirjoitella blogiin vähintään 1krt kuussa. Se on tietysti joidenkin mielestä vähän mutta tämä kun on harrastus itsellään niin kirjoittelen ennemmin tasasesti kuin liikaa stressaten. Kun ei ole pakko kirjoittaa niin kirjoitan silloin kun on siihen fiilistä. Ja se mikä ei ole pakko niin siitä on helppo tinkiä. Kaikella on puolensa.


  • Tässä iskikin juuri hiljattain tyhjän paperin kammo tai oikeastaan ajatuskatkos. Avasin kyllä tekstinkäsittelyn mutta yhtään ajatusta taikka tekstiä en saanut vaan aikaiseksi. Vaikka päivittäin olikin herännyt vaikka ja mitä pohdittavaa ja kirjoitettavaa, niin jokin vaan tökki ja koko ajatus oli kadoksissa. Harvoin näin on kuitenkaan päässyt käymään, koska minulle kirjoittaminen on niin luontevaa. Näköjään näinkin voi käydä, joten oli hyvä hetki yrittää kirjoittaa joitakin ajatuksia ylös ja sitten unohtaa asia siltä päivältä. Helpottaa koota ajatuksia ja mietteitä johonkin valmiiksi ja miettiä vaikka kuvien kautta, mistä oikein haluaa kirjoittaa. Väkisin tekemällä mistään ei tule vaan mitään. Joskus on hyvä haastaa itseään ja tehdä vaikkei huvittaisikaan – inspiraatio voi herätä. Toisinaan on hyvä ottaa hetki ja ajatella, että jatkanpa joku toinen päivä uudestaan. Itseään kun ei voi liikaa pakottaakkaan.




  • Muistan ajan, kun kävin itsekseni treenailemassa tokoa Tumpin kanssa. Välillä tuntui siltä, että kun pääsimme kentälle niin fiilis vaan syttyi. Treenit sujuivat mallikkaasti ja fiilis oli hyvä. Toisinaan taas oma ärsytyskynnys oli liian matalalla ja pienimmätkin koiran sähläilyt ärsyttivät. Tumppi on siitä haastava, että jos se ei heti ymmärrä mistä on kyse niin aletaan sähläillä; hypitään ja pyöritään, näykitään sormille kun yritetään saada herkkua ja toisinaan jopa aletaan haukkua. Tämä ärsyttää usein mutta toisinaan kestän tätä yllättävän hyvin ja joskus pinna palaa saman tien. Silloin olen päättänyt tehdä pari helppoa harjoitusta ja jättää treenit vähemmälle silloin.

  • Olemme käyneet rally-tokoa harkkailemassa nyt suunnilleen kerta viikkoon. Tämä on itselle ja Tumpille mukavaa tekemistä. Hetkeksi saa ajatukset muualle ja pääsee sopivasti haastamaan taitoja. Muistan ensikertamme kun touhusta ei meinnanut tulla yhtään mitään. Tumppi sähläili joka suuntaan ja itse en osannut tulkita kylttejä. Jäin lukemaan, että mitähän nyt piti tehdä ja liikkuminen olikin sen mukaista. Nyt kun olemme käyneet harjoittelemassa yhdessä tuttavamme kanssa niin olemme oppineet paljon. Tumppi osaa hienosti tulkita eri liikkeet ja toteuttaa sujuvasti liikkeitä yhdessä minun kanssani. Vaikeeta on kyllä välillä kun keskittyminen herpaantuu, mutta emmehän me kuitenkaan kisakentille treenaa. Harjoittelemme sen takia, että on hauskaa ja mukavaa ja saamme koiran kanssa yhteistä tekemistä. Meitä onkin ollut harjoituksissa nykyään kaksi; minä ja Tumppi ja tuttumme ja hänen juuri 11 vuotta täyttänyt koiraherra. Jostain syystä Tumppi ja tämä Poju eivät tule toimeen, mutta sopivalla etäisyydellä mahdumme kyllä samalle kentälle. Tärkeintä on ollut se, että tekemisessä säilyy hauskuus!



  • Hommasimme Tumpille uuden lelupallon. Jälleen Ikeasta. Tietenkin piti ottaa se kaikkein suurin pehmopallo joka vaan löytyi. Mistähän johtuu, että pikkukoirille hommataan isoimmat lelut ja isommat saavat söpöt pikkulelut. No joo tämä nyt oli minun omaa ajatuksella leikkimistä – eihän mikään mene ihan näin yksoikosesti. Olemme halunneet Tumpille suurimman pallon ja suurimman herkkuluun.


  • Tumppi rakastui tähän uuteen jättipalloon täysin. Herra haluaa leikkiä sillä nykyään aina ja tykkää upottaa päänsä sen pehmeään syleilyyn. Tämä näyttää kyllä hauskalta.








  • Olen alkanut nauttimaan täysillä aamun lenkkihetkistä. Noh aamun ja aamun, se on minulle arkena aamu kun pääsen ennen töihin lähtöä käymään valoisan aikaan metsälenkillä. Varaan tähän riittävästi aikaa, jolloin voin vaan hissukseen kävellä metsässä ja hetken ladata akkuja ja herätellä itseäni uuteen päivään. Teen kuitenkin myyjän töitä ja tiedän olevani illan sisätiloissa, niin nämä aamun hetket ovat itselleni henkireikä. On ihanaa kuulostella metsää ja aistia mitä siellä on meneillään. Kuunnella syksyn lehtien havinaa ja lintujen lievää viserrystä. Olla vaan hetken läsnä. 

     



  • Omat treenit ovat olleet nyt tauolla. Ja pahasti. Olen ollut vähän väliä flunssassa ja sehän tekee, ettei pysty eikä kannata treenaa. Noh tauko venähtää aina aivan liikaa ja liikkeelle lähtö on vaikeeta.


  • Toisena syynä on ollut toinen polvi, joka on vähän väliä kipeänä. Tiedän polven olevan vinossa joka tietystikkin aiheuttaa herkästi kiputiloja. Nykyinen työni vaikuttaa osaltaan kun tulee paljon oltua polvien varassa kyykistyessä ja tikkaita kiivetessä. Kyllä, myyjänkin työssä kroppa joutuu koville. 
    Olen viimeisimmät vuodet pärjännyt polven kanssa hyvin ilman suurempia kiputiloja. Innostuin jopa kokeilemaan juoksutreenailuja useamman vuoden tauon jälkeen. Ennen taukoa olin pystynyt treenaamaan suhteellisen paljon juoksua ja pisimmän matkani taitoin Midnight Runissa, 10km. Tämä sujui mallikkaasti, mutta silloin muistan, että toiselta puolelta kipeytyi jalkapohja pahasti ja tämän myötä juokseminen jäi.


  • Hommasin juoksua varten uudet juoksukengät. Ajattelin, että kyllä minä pystyn kun pystyin ennenkin. Joku vika on kuitenkin polvessa, kun tuntuu ettei se kestä yhtään juoksemista. Pari kertaa meni ihan ok, mutta nykyään polvi on jatkuvasti kipeä enemmän tai vähemmän. Olen seuraavaksi menossa fysioterapeutille, katsotaan mitä hänellä on sanottavana. Voihan olla, etten koskaan enää voi juosta tällä polvella, en tiedä onko se iso menetys mutta kurjalta se kuitenkin tulisi tuntumaan. Etukäteen ei kannata murehtia, kaikki selviää aikanansa.



  • Synttäripäivääni menimme viettämään Turussa järkättyyn City Survivorsiin. Tämä on siis urbaani kaupunkiseikkailu, jossa taitetaan matkaa kävellen, juosten taikka julkisilla. Selvitetään erilaisia arvoituksia ja tehdään fyysisiä tehtäviä. Menin puolisoni kanssa hupisarjaan, koska tiesin, ettei kuntomme ollut ammattitreenajien tasolla. 

     



  • Tapahtuma sujui toisinaan ihan hyvällä mallilla. Matkat olivat kuitenkin pitkiä ja raskaita. Rastit olivat kaikki mäkien päällä. Vesipisteitä ei ollut kuin yhdellä rastilla ja meillä tähän koko matkaan kului sellaset neljä tuntia. Kilometrejä laskettiin noin 13km. Tällanen yht'äkkinen repäsy laiskoihin koiralenkkeihin tottuneella se oli kyllä aikamoinen. Selvittiin kuitenkin.


  • Tästä sain kipinän jatkaa treenailuja kotona. Kun ensin parannuin flunssasta. Päädyin tekemään kotitreenin ja alkuun huomasin, että polvihan se kiukutteli jälleen. Kaikki hypyt sun muut ottivat aivan liikaa polveen. Päätin, että en anna sen olla este ja päädyin tekemään tehokkaan treenin kehopainoa ja käsipainoja hyödyntäen. Kehonpainolla sujui hyvin punnerrukset ja dipit, päälle vatsat ja selät. Vatsoissa käytin lisäpainona levypainoa. Kädet tein kunnon käsipainolla ja sainkin hyvän poltteen aikaiseksi. Keskityin tekniikkaan ja oikeaan tuntumaan. Treeni tuntui pitkästä aikaa todella hyvältä – olenhan kuitenkin aikoinaan treenannut paljon juurikin kotona. Selkärangasta löytyi vanhoja tuttuja treenejä ja sainkin koottua tehokkaan treenin aikaiseksi. Välillä on kiva lähteä vaan tekemään ilman liian tarkkaa suunnitelmaa, kyllä keho kertoo mitä tarvitsee.
  • Sainpahan vihdoinkin pölyt pyyhittyä käsipainostani :D




  • Olen pitkään harrastellut joogaa, jossa kehon kuuntelu korostuu. Nykyään on helpompi treenata ja liikkua ulkona, kun läsnäolon voima on lisääntynyt. Joogassa on tärkeää kuunnella juuri omaa kehoa, mitä keho kaipaa. Minkä verran löytyy joustavuutta, tarvitseeko tehdä helpompia liikkeitä vai haastaa itseään. Tehokkaan treenin saa kyllä aikaiseksi, vaikkei tekisikään aina sata lasissa. Tämä on ollut itselle äärimmäisen tärkeä ja hyvä taito.

  • Tiedän kyllä, että kehittyminen vaatii mukavuusalueelta poistumista. Mutta juurikin se liiallinen stressi tekee, ettei keho kestä kaikkea. Jos stressiä on liikaa ja silti vaan paahtaa treeneissäkin sata lasissa, niin kroppa voi äkkiä mennä tilttiin. Tämä tiltissä olo on itselle haastavaa, kun täytyisi löytää sopiva tasapaino. Keho ei kuitenkaan tunnista onko stressi tullut töistä vai treeneistä. Kovassa stressissä keho ei kuitenkaan kaipaa sitä enää yhtää enempää, jolloin on hyvä tehdä helpompi treenejä tai käydä ulkona kävelemässä rauhaksiin tai sitten joogailla. Haluan nyt saada kehoni tasapainoon, jotta uni parantuisi ja jaksaminen sitä kautta lisääntyisi. Kovemmat treenit ja itseni haastaminen ovat jossain tulevaisuudessa, mutta eivät juuri nyt.


  • Veljeni ollessa meillä kylässä, päätimme lähteä yhdessä keilailemaan. Heti alkuun ajattelin, että laitanpa rannetuen. Löysät ranteeni ovat sen verran heikot ja veltot että hyvä tuki olisi paikallaan. Noh nyt kävi niin, ettei rannetuki tullut kuitenkaan mukaan. Alkuun kiukuttelin, että epäonnistun kun minulla ei ollut rannetukea. Puolisoni ja veljeni vetelivät huipputuloksia keilauksessa. Jäin itse pahasti hännille. Aikani tuskailin ja olin niin turhautunut. Kävin läpi epäonnistumisen tunnetta. Pysähdyin kuitenkin tähän tunteeseen ja mistä se oikein kumpuaa. Miksi aina pitää olla paras ja voittamaton, eikö koskaan saa olla ns epäonnistunut. Eihän kukaan epäonnistu jos sattuu olemaan huono päivä. Tajusin, että tein itselleni liian suuren numeron pelkän rannetuen puuttumisesta. Takerruin siihen ja perustelin sen tekevän itselleni huonon tuloksen. Muistin, että olin onnistunut joskus aikoinaan ilmankin. Hain itselleni turvaa tekosyyn varjolla. Lopulta, kun päästin irti liiallisesta voiton tahdosta, niin pelaamisesta tulikin yllättävän mukavaa. Rauhotuin ja aloin kilpailla itseäni vastaan. Hyväksyin, ettei nyt tarvitse olla paras, että oma suoritus kyllä riittää. Tavoittelin yhtä täyskaatoa, ja loppumetreillä pääsinkin siihen! Olin päässyt omaan tavoitteeseeni ja sain olla tyytyväinen siihen. Ja loppuvaiheessa kun liiallinen yrittäminen jätti sabotoimatta suoritustani, niin aloin onnistumaan.


  • Hyvä välillä havahtua omiin rajoittaviin ajatusmalleihin. Hyvä olla kilpailuhenkinen ja voitontahtoinen, mutta se ei saa pilata kuitenkaan omaa oppimista ja kehittymistä. Välillä täytyy olla itselleen armollinen, kaatua vaikka kuinka paljon, mutta vahvin on se joka nousee aina ylös. Luovuttamista ei ole epäonnistuminen, vaan se että lakkaa tekemästä ja uskomasta omiin kykyihinsä. Tiedän, että ihminen pystyy mihin vaan, kun on tarpeeksi tahtoa. Unelmat ja haaveet on tehty toteutettavaksi. 
    Unelmoi ja elä unelmaasi!




     




Uskalla unelmoida”






Näihin tunnelmiin




Terkuin



Hanna ja Tumppi





Seuraa myös;

Facebook ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Instagram @hannahtuulia

Bloglovin' ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”