Joulukuun haaste; 23pv ilman herkkuja

Kohta vaihtuukin kuukaus jo joulukuun puolelle. Aika on hurahtanut kyllä jälleen niin äkkiä. Vaikea käsittää, että nyt elellään tämän vuoden viimeisiä viikkoja.

Olemme ottaneet puolisoni kanssa perinteeksi pitää joulukuussa herkkulakon. Olemme siis joulukuun ekasta päivästä aina sinne 23pv asti ilman karkkia tai muitakaan herkkuja. Jouluna saa sitten herkutella tämänkin edestä. Muistaen tietenkin kohtuuden :D 

Rakastan itse kaikkein eniten karkkeja. Tykkään erilaisista karkeista jopa enemmän kuin suklaasta. Olen päättänyt pitäytyä ainakin karkeista kyseiset 23 päivää. Haastavaksi voi osottautua tulevat pikkujoulut ja picnik-risteily. Noh.. Saas nähdä kuinka käy. En halua ottaa tästä kuitenkaan liikaa stressiä. Koitan parhaani mukaan pitää kiinni päätöksestäni, mutta en ota myöskään lipsumisesta stressiä. Perimmäisenä tarkoituksena on kuitenkin seurata omaa herkuttelun määrää ja saada se jälleen hallintaan.

 

Olemme toteuttaneet tätä haastetta useampana vuotena. Ihan tarkalleen joka vuosi emme ole tähän kuitenkaan ryhtyneet. Viime joulun odotus meni pitkälti muuttoon, tavaroiden purkuun ja uuden kodin laittoon. Siihen syssyyn emme muistaakseni ottaneet mitään tiukkaa lakkoa.

Viime vuoden uuden kodin tunnelmista pääset lukemaan alla olevasta linkistä;

Uusi koti ja joulu-tunnelmaa

En muistanutkaan, minkälaisia tunteita kyseinen muutto herätti. Nykyään on niin hyvin asettunut taloksi, ettei edes muistanut vuoden takaisia tuntemuksia.  

Mutta mikäli tilanne sallii, niin tämä haaste on ollut mukana joulun odotuksessa.

Maistuupa herkut sitten paremmilta jouluna. Hyvin usein käy kyllä niin, että kun herkuista pidättäytyy niin siihen muodustuu vahvempi side, ettei enää samalla tavalla teekkään mieli kunnon sokeriherkkuja. Hyvä tapa päästää ikään kuin irti omasta sokerikoukustaan. 

Joulukuussa voi olla muutenkin paljon stressiä. En halua tuomita itseäni, mikäli en täysin pysy tavoitteessani. Tarkoitus on vähän herätellä henkiin parempia valintoja päivässä. Herkut voi hyvin korvata hyvillä hedelmillä ja kasviksilla. Niitä on tullutkin syötyä tässä jo hetken aikaa oikein mukavasti.

Tähän loppuun kertoilen hieman kuulumisia;

Mitään sen kummempaa ei ole nyt tapahtunut. Tavallistakin tavallista arkea. Käymme molemmat nyt töissä puolisoni kanssa ja sehän muuttaa arkirytmiä aika paljon. Itselläni on ollut enemmän omaa aikaa. Olen hyödyntänyt sitä tekemällä rauhallisia metsälenkkejä Tumpin kanssa. Siihen oheen olen päivittäin jumpannut polvea, joka alkaa olemaankin jo hyvällä mallilla. Huomasin kuitenkin, kun otin pienen juoksupätkän ehtiäkseni suojatien ylitse niin kyllä polvi muistutti olemassa olostaan. Edelleen kireyttä havaittavissa eikä polvi tule kestämään vielä juoksua. Mutta eiköhän ajankanssa pääse siihen tavoitteeseen, että pääsee vielä juoksulenkkejä tekemään. Kuukaus on kohta puoliin takana kuntoutusta.

Kirjoittelinkin alkupätkän tunnelmia edelliseen postaukseen. Pääset tutustumaan siihen tästä;

Polven kuntoutus -projekti

Tumppi on ollut oma iloinen itsensä. Herra oli riemuissaan, kun saimme edes hetkeksi lunta tänne Turkuun. Nautimme siitä täysillä ja talsimme pitkin metsää ja kävelyteitä. Tumppi fiilisteli lunta ja nautti siitä toden teolla. 

Vanha herra intoutuu melkeinpä päivittäin aina leikkimään isolla pehmopallollaan. Siihen leikkiin täytyy aina koittaa houkutella puolisoani mukaan. Välillä leikin lomassa Tumppi väsähtää ja pitää suussaan jättipalloa. Voi toista :)

Kävimme puolisoni kanssa katselemassa pitkästä aikaa Turun keskustaa ja Tuomiokirkon joulukuusta. Sehän oli oikein upea hienoine valoineen. Oli mukava käydä hieman tunnelmoimassa ja katselemassa keskustan tunnelmia. Aika harvoin siellä tulee käytyä kun kuljemme niin paljon omalla autolla. Sen kerran kun sinne tulee lähdettyä niin on mukava viettää hetken aikaa ja fiilistellä tunnelmaa.

Mukavaa joulun odotusta teille kaikille!

Terkuin

Hanna ja Tumppi

Seuraa meitä myös;

Facebook ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Instagram @hannahtuulia

Bloglovin' ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Polven kuntoutus -projekti

Olen jo useamman vuoden ajan kärsinyt polvikivun kanssa. Enemmän tai vähemmän. Useimmiten kivut olivat pieniä ja mitättömiä.

Ajattelin aina, että kyllähän nyt tällainen polvi kipeytyykin, kun on selvässä virheasennossa. Koin tämän jokseenkin normaalina asiana. Ajattelin, ettei tälle voida tehdä mitään. Kerta elämä menee näinkin ihan suhteellisen kivuttomasti, niin mikäs hätä tässä nyt on.

Nyt on ollut päivittäisiä kipuiluja polven kanssa. Työ on sen verran kuormittavaa juurikin polville, että kipuilut lähtivät lisääntyneen kuormituksen myötä. Työssäni tulee tehtyä paljon nostoja ja tikkaille kiipeämistä, kyykkäämistä ja kumartelua. Ei mikään ihme, että polvi ottaa vähän pulttia.

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi hakeutua fysioterapeutille. Halusin saada kivut kuriin ennen kuin polvi on niin rikki, ettei sillä pysty tekemään töitä saatikka kävelemään. Jo pelkässä rauhallisessa kävelyssä alkoi kipuja ilmenemään.

Jännitin aivan älyttömästi fysioterapeutille menoa. En edes tiedä, mikä siinä jännitti niin paljon. Varmaan se, kun se oli niin uutta. Enkä tiennyt tarkkaan, mitä tullaan tekemään ja saanko häneltäkin lopullisen tuomion, ettei tällä polvella voi enää juosta. Olen kahdelta lääkäriltä kysynyt asiasta, ja ilman sen kummempaa tutkimusta he ovat arvioineet että ”älä sitten juokse, jos se aiheuttaa kipuja” taikka ”näyttää vähän ettei tolla polvella kannata koskaan enää juosta”. On jopa arvioitu, että olisi juoksijan polvesta kyse. Miten voisi olla, kun en ole säännöllistä treenausta harrastanut yli kahteen vuoteen?? Pelkkää kevyttä lenkkiä koiran kanssa. Mutta se onkin sitten toinen asia, miksi treenailut eivät ole sujuneet. Palaan siihen kyllä myöhemmin.

 

  

Ensimmäisellä fysioterapia käynnillä tehtiin alkukartoitusta. Kyllähän sen nyt tiesinkin, että polvi on aivan väärässä linjassa. Kuvista huomaa, kuinka oikea polvi on vinossa. Fyssari teki oikean jalan reidelle ja lonkalle hieronnan, oikein fyssarin käsittelyn. Alkuun jalan lihaksia lämmitettiin. En ollut koskaan ajatellut, että jalka voi todellakin olla noin jumissa. Takareisi oli niin kova ja kankea. Liikkuvuus oli vajavainen. Selvä puoliero jaloissa. Kyllähän tämä ensimmäinen käsittely tuntui, mutta olen paljon venytellyt ja rullaillut niin ei tuntemus päässyt mielettömäksi. Tiesin ikään kuin mihin varautua. Tai kuvittelin tietäväni, ainahan ensimmäinen kerta on ensimmäinen. Mutta ammattilaisen käsittely on kyllä uskomaton, miten löydetäänkin ne kipeät kohdat.

Tämän ensimmäisen käsittelyn jälkeen jalka alkoi pääsemään jo siihen suuntaan mihin pitikin. Tsekkasimme venyttelyn ja kuminauha kyykyn mitä pitää alkaa tekemään päivittäin. Olin aika järkyttynyt, että mitä päivittäin. Tietenkin tiesin, että polvi tulee työtä vaatimaan, mutta se ajatus, että polvi on niin vino ettei sitä pelkällä jumpalla ja venyttelyllä korjata niin oli kyllä hämmentävää.

Viikon verran kyykkäilin ja venyttelin kroppaa. Tein myös vanhasta tottumuksesta koko kropan venyttelyt iltaisin. Silloin kun en mitään muuta jaksa tai pysty tekemään, niin kehonhuollosta en ole tinkinyt. Siitä olen halunnut pitää huolta. Olen luonnostaa niin kankea, että venyttelyyn on satsattava. Ajattelin kyllä, että sitten kun pystyn treenaamaan kunnolla, niin kroppa on siihen valmis.

Fyssari totesi myös, että varmaan menee kolmisen kuukautta, että saadaan polvi kuntoon. Mietin alkuun, että voi ei miten pitkä aika. Onko se loppujen lopuksi elämästä niin pitkä aika? Jos siinä ajassa, tai menkööt vaikka puoli vuotta taikka vuosi, niin saan polven kuntoon eikä tarvitse kärsiä kivuista niin mikäs siinä. Olin kyllä valmis sitoutumaan. Ja tekemään töitä tämän eteen.

Tämän ensimmäisen viikon sisään mahtui kyllä monenlaisia tunteita. Tuntui siltä, että ei tästä ole mitään hyötyä. Ihan turhaan edes teen tätä, en pääse koskaan enää juoksemaan eikä tämä polvi tule kuntoon. Naureskelin välillä itselleni, kuinka hölmöä on narista jo ensimmäisellä viikolla.

Alkuun oli kyllä haastavaa tehdä kyykkyjä puhtaassa liikeradassa. Ohjata polvea suoraan linjaan. Kyllä tämä tuotti alkuun päänvaivaa kun tuntui niin haastavalta. Fyssarikin sanoi, että tee vaikka kuinka pieni liike alkuun, kunhan teet. Tiesin, että äkkiä kroppa tottuu tietynlaiseen tekemiseen. Täytyi vaan antaa keholle aikaa. Mieli pistää vastaan muutoksille ja kroppa siinä samassa pistää hanttiin. Kaikki pitäisi pysyä aina siinä missä nyt ollaan. Sitä se kehitys ja muutos vaan vaatii, aikaa ja kärsivällisyyttä, toistoja toistoja toistoja. 

Kyllä tuntui mahtavalta, kun pystyin kävelemään ilman suurempia kipuiluja. Ensimmäisinä päivinä polvi tuntui todella hyvältä. Tässä tuli takapakkia ja kivut palasivat, silloin ajattelin taas että ei tästä mitään tule. Olen kuitenkin päättänyt saada polven kuntoon, ja siihen myös pääsen.

Toinen fyssari käynti on nyt takana. Jo viikon harjoittelun jälkeen oli havaittavissa selkeää muutosta. Polvi oli nyt jo mennyt parempaa suuntaa! Jalka asettuu parempaan linjaan, kireyttä ja kankeutta on saatu jo pois. Vielä on kuitenkin matkaa edessä. Mutta uskomatonta miten lyhyessä ajassa vuosia vaivannut vaiva on saatu kuriin. Ei nyt vielä kokonaan mutta muutos on huima. Fyssariki totesi, että kyllä sun polves saadaan kuntoon, pääset vielä juoksemaan. Olen niin innoissani tästä! Suurin tavoitteeni on todellakin päästä vielä juoksemaan, vaikka jopa se maraton..

Nyt on otettava rauhallisesti. Voisin kyllä tehdä kaikkea muuta, käydä salilla ja treenailla, mutta juoksua ei kannata vielä aloittaa. Minulla on sen verran haastava luonne, että olen niin On-Off tyyppi. Jos en saa jotakin tehdä niin en halua tehdä mitään. Tämä on kyllä niin ärsyttävää. Ikään kuin en voisi treenata mitään muuta jos yksi laji on pois käytöstä. Rakastan vaan eniten lajeja, jossa saadaan sykkeet nousemaan kattoon. Mutta arvata vaan saattaa, ettei polvi vielä kestä tärähdyksiä tai muuta kuormittavampaa menoa. Pyöräily tai uinti olisivat hyviä lajeja.

Koitan kovasti palautella treenimotivaatiota takaisin. On niin pitkä aika, kun viimeksi treenasin kunnolla. Olen vaan niin lamaantunut. En vaan enää osaa. Tai kuvittelen etten osaa. Etten enää pysty. Tiedän pystyväni, kunhan vaan haluan. Tämä projekti kuntouttaa polven mutta kuntoutan samalla myös mieleni tasapainoon. Että saisi takaisin sen liikunnan ilon. Noh, olen onneksi käynyt Tumpin kanssa lenkkeilemässä ja harrastamme rally-tokoa. Onhan sekin edes jotakin. Kroppa kaipaa vaan lihaksia vahvistavaa treeniä.

Tämä on minun matkani kohti kivuttomampaa elämää ja tavoitteena on päästä todella juoksuharrastuksen pariin. Ajattelin, että kerron juoksuharrastus taustastani lisää seuraavissa postauksissa.

Näihin tunnelmiin!

Terkuin

Hanna ja Tumppi

Seuraa meitä myös;

Facebook ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Instagram @hannahtuulia

Bloglovin' ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Muutoksien aikakausi

Omalla tavallani tykkään ulkoisesti muuttua. Tykkään välillä olla erilainen ja eri näköinen. Heittäytyä. Mutta toisinaan se on äärimmäisen vaikeaa. Juurikin massasta erottumisen vuoksi. On vaan paljon helpompi maastoutua massaan ja mennä virran mukana. Kuin poiketa valtavirrasta. Muutoksista saa kuitekin itselle uutta inspiraatiota ja energiaa.

Minulla muutokset eivät välttämättä ole kaikkien mielestä valtavia. Mutta itselleni nämä olivat merkityksellisiä.

Tässä syksyn kuluessa päätin, että haluan hiuksiini uutta väriä. Mietin pitkään, että mikähän tulisi olemaan seuraava hiusvärini. Omat hiukseni olivat kesän vaalentavat ja haalistavat. Suorastaan hurjat. Olen halunnut nykyään pitää kesät breikkiä hiusten värjäysprosessista. Päänahka saa lepoa eikä hiukset rasitu liikaa värikäsittelyistä. Omaan hennot ja herkät hiukset herkällä päänahalla. Saa olla tarkkana, ettei tule liikaa laitettua hiustuotteita päähän.

Kallistuin punaiseen väriin tälläkin kertaa. Tämä on itselleni tuttu väri, kuten saattoi tästä postauksesta huomata; "Hiustyylit eri vuosina"

(Linkkiä klikkaamalla pääset tutustumaan minun hiustyyleihin menneiltä vuosilta)

 

Punainen väri jakaa mielipiteitä. Pelkäsin alkuun, että osaanko olla jälleen punapää. Näytänkö oudolta ja liian räväkältä. Herätänkö liikaa huomiota. Toiset puhuivat jopa ettei punainen väri ole minulle hyvä kun olen niin kalpea. Noh tulen aina olemaan kalpeahko joten onhan punainen sävy parempi kuin musta hiusväri. Kuvista huomaa kyllä kuinka hyvin punainen väri sopiikaan minulle :)

Alkuun oli niin outoa olla punapää. Vähän liikaakin tarkkaili ihmisten reaktioita. Tuskin kukaan edes ajattelee niin kuin minä ajattelen. Pohdin liikaaki. Annoin itselleni aikaa tottua muutokseen. Ja äkkiähän siihen tottuikin.

Toinen isompi muutos oli uudet silmälasit. Olin tykästynyt vanhoihin kehyksiini ja tunsin ne omakseni. Uuteen hyppääminen oli todella jännittävää. Mallisto oli niin muuttunut vuosien varrella. Oli todella vaikea löytää juuri se sopiva kehys itselleni. Nämä edelliset tuntuivat kuitenkin heti alkuun omiltani. Sain uusia kehyksiä sovitellessa tämän saman tunteen ja luotin jälleen että kyllä tiedän mikä minulle sopii. 

Vielä hetki aikaa ennen uusia kehyksiä

Siinä kun odottelin uusia silmälaseja, niin koko kehys ehti unohtua siinä ajassa.

Vihdoin kun pääsin hakemaan uudet silmälasini, niin kyllä alkuun oli hämmentävä näky peilissä. En ollut tunnistaa itseäni. Näytin niin erilaiselta. Tiesin kuitenkin, että muutos ottaa aikansa. En kuitenkaan alkuun saanut puolisoltani mitään maata mullistavia kehuja, vaan lähinnä että uusi on uusi kyllä siihen tottuu. Tästä tietysti keksin, että eihän tämä kehys ole ollenkaan minua. Mietin jo, että käyn vaihtamassa nämä johonkin toiseen joka olisi itselleni sopivin. Muiden kannustuksen kautta päädyin ratkaisuun, että antaa ajan kulua ja katsoa tottuuko näihin.

Ekat viikot olivat vaikeita. Ihan kuin olisi ollut suojalasit päässä. Koko aika tuntui, että tekee mieli ottaa lasit pois päästä ja siirtää ne sivuun. Minulla on sen verran hajataittoa silmissä, että ilman laseja maailma näyttää pixseli mössöltä. Suorastaan puuroutuu koko näkökenttä.

Alkuun teinkin sitä, että pidin hetkittäin vanhoja lasejani päässä. Sitähän ei kannattaisi uusien lasien kanssa tehdä, vaan olisi hyvä käyttää uusia laseja niin kauan että tottuu. Voi mennä jopa kolme viikkoakin tottumiseen. Minulle nämä muutokset olivat liikaa ja kaaduin siihen tuttuun ja turvalliseen. En halunnut joutua töissä jännittämään, että häiritseekö uudet lasit liikaa vai ei. Tiesin, että seuraavina vapaapäivinä pidän laseja koko aika.

Ja se riitti! Viikon jälkeen olin paremmin jo tottunut uusiin kehyksiin. Kävin kyllä kääntämässä sankoja silmälasiliikkeessä, kun tuntui painavan liikaa korvaa. Tämä pieni muutos auttoi, että lasit pysyivät mukavammin päässäni, eikä tuntunut että nämä valuvat koko aika. 

 

Oli mahtava tunne nähdä maailma kirkkaampana. Pimeässä autolla ajaminenkin sujui paremmin kun oli uusittu linssejä. Edellisten kanssa oli välillä haastavaa nähdä tarkkuutta vaativissa paikoissa, jos täyty vaikkapa peruuttaa. Uudet tulivat enemmän kuin tarpeeseen, kun nykyään työmatkat taittuu omalla autolla.

Olen tyytyväinen, kun uskalsin tehdä muutoksia. Muuttuminen tuo uudenlaista inspiraatiota. Saa päivitettyä omaa lookkiaan. Hommasinkin uudet citytennarit, jotka olivat aivan muuta väriä, kuin tavan mustaa taikka farkun sinistä. Jostainhan se muutos on aloitettava.

Muutoksiin tarvitaan kuitenkin muiden tukea. Huomasin, kuinka kehujen kautta sain itselleni varmuutta. Varmuutta huomata, että tämä muutos oli itselleni oikeanlainen. Välillä on vaikeata hypätä uuteen ja tuntemattomaan, kun itse tunnen ainakin vahvaa epävarmuutta. Uskon kuitenkin vahvasti, että muiden tuki auttaa meitä pääsemään omiin tavoitteisiin ja toteuttamaan omia unelmia. Joskus täytyy myös ottaa se oma rohkea askel, vaikka muut eivät sille antaisinkaan kannustusta. On päätettävä itse, mitä elämältään haluaa, ja löytää omat voimavaransa.

Kuitenkin muiden tuki ja kannustus on äärimmäisen tärkeää. Kumpa sitä olisi niin paljon enemmän, että uskoisimme enemmän toisiimme ja oikeasti kannustettaisiin. Voisimme enemmän vielä viljellä kannustuksia, kuin lyttäyksiä. Toiselle se pieni kannustus voi olla päivän pelastus. Hymyillään ja kiitetään toisiamme, kannustetaan ja tsempataan :)

Tumppi tykkää onneksi minusta juuri sellaisena kuin olen. Oli sitten uusi hiusväri, uudet lasit, meikit tai ilman meikkiä. Kunhan olen läsnä ja lähellä, pidän huolta niin kaikki on hyvin. Tämän vanhan herran hymy pelastaa minun koko päiväni <3

 

Inspiroivaa talven aikaa! Olkaahan rohkeita ja tehkää haluamanne muutokset kohti uutta, ja muistakaa kiittää ja rakastaa toisianne :)

Terkuin

Hanna ja Tumppi

Seuraa myös;

Facebook ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”

Instagram @hannahtuulia

Bloglovin' ”Aktiivista elämää sohvaperunan kanssa”